Antiikin Kreikan maantiede

Antiikin Kreikan maantiede viittaa kreikankielisiin ja kreikkalaisen kulttuurin alueisiin antiikin ajalla. Usein sillä viitataan erityisesti arkaaisen ja klassisen kauden Kreikkaan noin 700–323 eaa. Myöhemmin hellenistisellä kaudella kreikkalainen maailma laajeni huomattavasti, kun taas roomalaisella kaudella se tuli osaksi laajempaa roomalaista maailmaa, jolloin käsite ei ole enää yhtä mielekäs. Tässä kuvataan erityisesti klassisen kauden maantiedettä.

Varsinaisen Kreikan alue tunnettiin antiikin aikana nimellä Hellas (m.kreik. Ἑλλάς) ja sen asukkaista käytettiin etnonyymiä Hellēn (Ἕλλην), feminiininä Hellēnis (Ἑλληνίς) ja monikossa Ellēnes (Ἕλληνες), latinaksi Graecus.[1] Kreikkalaisen maailman voidaan katsoa muodostuvan alueesta, joilla oli kreikkalaisia poliksia eli kaupunkivaltioita. Varsinaisen Kreikan alueen eli emämaan ulkopuolelle kreikkalaiset perustivat lukuisia siirtokunta-poliksia, joita oli muun muassa Vähän-Aasian rannikolla nykyisen Turkin alueella, Suur-Kreikassa eli Magna Graeciassa Italian eteläosassa, Sisiliassa, muualla Välimeren rannoilla sekä Mustanmeren eli Pontoksen rannikolla.

Maakunnat ja alueet

Seuraavassa on luetteloitu kreikkalaisten tärkeimmät asuma-alueet, toisin sanoen alueet, joilla oli kreikkalaisia poliksia arkaaisella ja klassisella kaudella. Varsinainen Kreikka eli Hellas käsitti nykyisen Kreikan eteläosan sekä suuren osan saaristosta. Epeiros ja Makedonia nähtiin pitkään puolikreikkalaisina alueina. Useimmat muista alueista olivat kreikkalaisia ainoastaan rannikolla sijainneiden siirtokuntien osalta, kun taas sisämaata asuttivat ei-kreikkalaiset kansat.

Varsinainen Kreikka

Pääartikkeli: Hellas
Varsinaisen Hellaan ja muun Manner-Kreikan antiikin aikaisen alueet ja niitä lähinnä sijainneet ”barbaarien” alueet.

Epeiros ja Makedonia

Epeiroksen ja Makedonian antiikin aikaiset alueet.

Adrianmeri ja Italia

Sikelian eli Sisilian ja Suur-Kreikan siirtokunnat ja murteet ennen roomalaisvalloitusta.

Traakia, Propontis ja Pontos (Mustameri)

Kreikkalaiset siirtokunnat Pontoksen eli Mustanmeren rannalla.

Vähä-Aasia

Itäinen ja Eteläinen Välimeri

Kreikkalaisten siirtokuntien alue (sinisellä) noin vuonna 550 eaa.

Läntinen Välimeri

Kaupunkivaltiot ja kaupungit

Luettelo antiikin Kreikan kaupungeista sisältää kaikki tunnistetut arkaaisen ja klassisen kauden polikset eli kaupunkivaltiot sekä muita merkittävimpiä kaupunkeja, joihin kuuluu varsinaisten polisten alaisuudessa olleita kaupunkeja sekä myöhempiä, hellenistisen ja roomalaisen kauden kaupunkeja kreikankielisellä alueella. Luettelo antiikin Kreikan poliksista alueittain sisältää pelkästään polikset ryhmiteltynä yllä esitettyjen alueittein mukaisesti.

Maantieteellinen kirjallisuus

Antiikin aikaisen Kreikan maantieteellisiä kuvauksia on säilynyt merkittävimpinä Strabonilta (Geografika), Ptolemaiokselta (Geografia), Pausaniaalta (Kreikan kuvaus), Plinius vanhemmalta (Naturalis historia) ja Stefanos Byzantionlaiselta (Ethnika). Merkittäviä lähteitä ovat myös muun muassa maantieteellisiä kuvauksia sisältävät historiateokset, kuten Herodotoksen (Historiateos), Thukydideen (Peloponnesolaissota) ja Diodoros Sisilialaisen (Historian kirjasto) teokset.

Kreikkalaisten vanhimmat kirjalliset teokset, Homeroksen nimiin laitetut runot, sisältävät maantieteellisiä kuvauksia, jotka sekoittuvat mytologiaan ja historiaan. Kreikkalaisen kirjallisuuden varhaisimpina aikoina maantiede oli lähinnä paikalliskuvausta, joka oli tehty muuta kuin maantiedettä varten: se oli alisteinen runoudelle. Joonialaisen koulukunnan voidaan katsoa ottaneen ensimmäisen askeleen kohti maantiedettä tieteen merkityksessä tavalla, jolla kiinnitti huomiota taivaan ilmiöihin, mutta varsinaisen maantieteen rooli oli vielä vähäinen.[2]

Herodotoksen Historiateos on varhaisin säilynyt teos, jossa maantiedettä kuvataan osana historian kuvausta. Herodotoksen teoksenssa on kuitenkin jäljellä monia varhaisemman kirjallisuuden piirteitä, ja siinä on myyttistä sivujuonnetta. Hänen teoksensa on arvokas ennen kaikkea niiltä osin kuin se perustuu hänen omiin havaintoihinsa ja pyrkimykseensä totuudenmukaisuuteen. Hän on ensimmäinen, jonka teos antaa kuvauksia luonnonmaantieteestä.[2]

Maantieteen ja historiankirjoituksen välinen yhteys säilyi tämän jälkeen pitkään ja näkyy myöhemmillä kreikkalaisilla ja myös roomalaisilla historioitsijoilla, esimerkkinä muun muassa Arrianoksen Anabasis, joka perustuu sittemmin kadonneisiin lähdeteoksiin. Ensimmäinen maantieteestä järjestelmällisesti kirjoittanut oli Eratosthenes. Hänen maantieteen teoksensa ei rajoittunut poliittisiin ja topografisiin kuvauksiin: se jakaantui kolmeen kirjaan, joista kaksi ensimmäistä käsitteli maantieteen historiaa sekä fysikaalista ja matemaattista maantiedettä ja piti sisällään myös käytettyjen lähteiden kritiikkiä, ja kolmas kirja käsitteli pelkästään maantieteellisiä kuvauksia. Teokseen liittyi maailmankartta.[2]

Hipparkhos arvosteli Eratostheneen teosta voimakkaasti, mutta muutoin kreikkalaisilla ei vaikuta olleen mitään muuta järjestelmällistä maantieteen esitystä ennen Strabonia. Maantieteestä kirjoittaneelle käytettävissä ollut aineisto oli tuolla välin lisääntynyt huomattavasti. Niihin kuului sekä historiallisia teoksia että maitse ja meritse tehtyjen matkojen kuvauksia. Roomalaisten valloitukset olivat myös avanneet maita, jotka olivat olleet lähes tuntemattomia vielä Eratostheneen aikalaisille.[2]

Strabonin Geografika perustui Eratostheneen teokseen, mutta sitä ei voida nähdä pelkkänä sen uutena laitoksena, sillä hän tutki, korjasi ja laajensi sen aineistoa huomattavasti. Myös Strabonilla maantiede kytkeytyi historiaan, ja teos ilmeisesti syntyi hänen historiateostaan Historika hypomnemata varten koostetusta maantieteellisestä aineistosta.[2][3]

Eräs antiikin kreikkalainen maantieteellisen kirjallisuuden lajityyppi oli periplus-kirjallisuus eli rannikoiden ympäripurjehdusten kuvaukset ja stadionmittaukset. Siihen lukeutuvat muun muassa Pseudo-Skylaksin Periplus,[4] Markianos Herakleialaisen Ulkoisen meren periplus sekä tuntemattomien tekijöiden kirjoittamat Punaisenmeren periplus ja Stadiasmus Maris Magni.[5] Samanlaista aineistoa sisältyy myös muun muassa Artemidoros Efesoslaisen teokseen Geografia eli Maantieteen kuvaukset[6] ja Agathemeroksen teokseen Maantieteen yhteenveto lyhennelmänä.[7]

Lähteet

  1. ↑ Smith, William: Dictionary of Greek and Roman Geography. Boston: Little, Brown and Company, 1854. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Smith, William: ”Strabo (2)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  3. ↑ Strabo, Geography, Introduction (Loeb Classical Library, 1917) LacusCurtius. Viitattu 8.4.2024. (englanniksi)
  4. ↑ Matijašić, Ivan: Scylax of Caryanda, Pseudo-Scylax, and the Paris Periplus: Reconsidering the Ancient Tradition of a Geographical Text revistas.usp.br. Viitattu 10.1.2022.
  5. ↑ Bunson, Matthew: Encyclopedia of the Roman Empire, s. 419-420. Facts on File Library of World History. Infobase Publishing, 2014. ISBN 9781438110271. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  6. ↑ Smith, William: ”Artemidorus (6)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  7. ↑ Smith, William: ”Agathemerus”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muualla

  • Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta antiikin Kreikan maantiede Wikimedia Commonsissa