Hermann Joseph Muller
| Hermann Joseph Muller | |
|---|---|
 | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. joulukuuta 1890 New York, Yhdysvallat |
| Kuollut | 5. huhtikuuta 1967 (76 vuotta) Indianapolis, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus | yhdysvaltalainen |
| Koulutus ja ura | |
| Väitöstyön ohjaaja | Thomas Hunt Morgan |
| Tutkimusalue | genetiikka |
| Tunnetut työt | röntgensäteilyn geneettiset vaikutukset |
| Palkinnot |  Nobelin lääketieteen palkinto (1946) |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Hermann Joseph (H. J.) Muller (21. joulukuuta 1890 – 5. huhtikuuta 1967) oli yhdysvaltalainen geneetikko ja Nobelin lääketieteen palkinnon voittaja, joka tutki röntgensäteilyn fysiologisia ja geneettisiä vaikutuksia. Kotimaassaan hänet tunnettiin myös voimakkaista poliittisista mielipiteistään.
Elämän varhaisvaiheet
Muller syntyi New Yorkissa vuonna 1890.[1] Hän kiinnostui biologiasta opiskellessaan 16-vuotiaana Columbia Collegessa. Samoihin aikoihin hänestä tuli Gregor Mendelin oppien ja periytymisen mutaatioteorian voimakas kannattaja. Muller myös perusti oppilaitoksensa biologiakerhon. Muller suoritti Bachelor of Arts -tutkinnon vuonna 1910.[2]
Muller kiinnostui banaanikärpästutkimuksesta tutustuttuaan biologiakerhonsa kautta Thomas Hunt Morganin opiskelijoihin Alfred Sturtevantiin ja Calvin Bridgesiin. Vuosina 1911–1912 välillä Muller teki metaboliatutkimusta Cornellin yliopistossa ja liittyi Morganin ryhmään vuonna 1912.[3][1]
Nuoruus ja tutkijanuran alkuvaiheet
Morganin ryhmässä Mullerin työ oli pääasiassa teoreettista, eikä hän osallistunut kokeiden suorittamiseen.[1] Niinpä hänen nimeään ei myöskään mainittu useimmissa ryhmän keskeisissä julkaisuissa, vaikka ne saattoivatkin perustua hänen idealleen, ja siksi hän tunsi tulleensa huijatuksi.[4]
Kun Julian Huxley tarjosi Mullerille vuonna 1914 paikkaa juuri perustetusta William Marsh Rice -instituutista, Muller suoritti väitöskirjatyönsä loppuun erittäin nopeasti. Instituutissa hän opetti biologiaa ja jatkoi Morganin ryhmässä aloittamaansa Drosophila-tutkimusta. Vuonna 1918 hän esitti teorian, joka selitti Oenothera larmarckiana -esikon yksilöiden voimakkaat fenotyyppiset erot letaalimutaatioiden avulla. Tämä tutkimus oli muun muassa Hugo de Vriesin mutationismiteorian pohjana, joka vahvisti myös Mendelin kromosomiteorian oletukset. Pian Muller palasi Columbiaan laajentamaan tutkimuksiaan, kun suurin osa hänen opiskelijoistaan ja laboratoriohenkilökunnastaan kutsuttiin asepalvelukseen ensimmäiseen maailmansotaan.[5][1]
Columbian yliopistossa Muller ja hänen pitkäaikainen ystävänsä ja yhteistyökumppaninsa Edgar Altenburg jatkoivat letaalimutaatioiden tutkimusta. He menestyivät tutkimuksissaan ja havaitsivat muun muassa mutaatioiden määrän riippuvuuden lämpötilasta. Tärkeimpiä löytöjä olivat kuitenkin banaanikärpäsen mutaatiot, jotka vaikuttivat siipien kokoon ja erityisesti tekijäinvaihdunnan todennäköisyyteen. Mullerin tointa Columbiassa ei kuitenkaan menestyksestä huolimatta jatkettu, joten hän siirtyi vuonna 1920 tutkijaksi Texasin yliopistoon.[6][1]
Muller työskenteli Texasin yliopistossa 1920–1932 asti. Pian Texasiin saapumisensa jälkeen hän nai Jesse Marie Jacobsin, joka toimi yliopiston matematiikan professorina. Alkuvuosina Drosophila-tutkimus eteni hitaasti, joten vuonna 1923 Muller alkoi käyttää radiumia ja röntgensäteitä mutaatioiden tuottamiseen. Työ oli kuitenkin vaikeaa, koska käytetyt säteilyannokset usein myös steriloivat kärpäset. Samoihin aikoihin Muller kiinnostui myös eugeniikasta ja ihmisgenetiikasta.[1][7] Hänen tutkiessaan syntymässä erotettuja kaksosia tulokset näyttivät osoittavan älykkyysosamäärän periytyvän voimakkaasti. Muller oli silti kriittinen monia eugeniikan muotoja kohtaan, vaikka hän toivoikin niin sanotun positiivisen eugeniikan parantavan ihmiskuntaa.[7]
Röntgensäteilymutageneesin keksiminen
Vuonna 1926 Muller saavutti tutkimuksissaan läpimurron. Säteilyttämällä vaihtelevilla röntgensäteilyannoksilla banaanikärpäskantaa, jolla ei esiinny tekijäinvaihduntaa, Muller havaitsi selvän yhteyden säteilyannoksen ja kuolettavien letaalimutaatioiden määrän välillä. Kun Muller julkaisi havaintonsa Berliinin viidennessä kansainvälisessä perinnöllisyystieteen konferenssissa artikkelissaan The Problem of Genetic Modification, havainto herätti suurta julkista huomiota ja artikkeli nosti Mullerin myös suuren yleisön tietoisuuteen. Muiden tutkijoiden toistaessa kokeita muilla malliorganismeilla, kuten maissilla, Muller siirtyi tutkimaan säteilyn vaikutuksia ihmiseen. Seuraavina vuosina Muller keskittyikin julkituomaan röntgensäteilyn mahdollisia haittavaikutuksia ihmisillä.[8][1]
Työskentely Euroopassa
Ongelmat perhe- ja työelämässä sekä pettymys Yhdysvaltain kapitalistiseen järjestelmään saivat Mullerin muuttamaan Berliiniin vuonna 1932. Berliinissä Mulleria veti puoleensa venäläinen geneetikko Nikolai Timofejev-Ressovski, jonka kanssa hän halusi työskennellä. Alun perin matkan piti olla lyhyt, mutta loppujen lopuksi Muller päätyi viettämään matkalla kahdeksan vuotta viidessä eri maassa. Berliinissä Muller tapasi myös kaksi fyysikkoa, Niels Bohrin and Max Delbrückin, joista myöhemmin tulisi merkittäviä myös biologian kehittäjinä.[1]
Kansallissosialismin levitessä Saksassa myös Muller poistui maasta. Vasemmistolaisen aatetaustansa vuoksi hän matkusti vaimonsa ja poikansa Davidin kanssa Berliinistä Leningradiin Neuvostoliittoon vuonna 1933. Neuvostoliitossa Muller työskenteli ensin Leningradin perinnöllisyystieteen instituutissa, josta hän muutti instituutin mukana Moskovaan vuonna 1934. Perhe-elämä ei kuitenkaan kukoistanut täälläkään, vaan Muller erosi vaimostaan vuonna 1935.[9]
Neuvostoliitossa Mullerilla oli johdettavanaan suuri ja tuottelias laboratorio. Hän työskenteli pääasiassa lääketieteellisen genetiikan sekä säteilyn ja sen geneettisten vaikutusten parissa. Samalla hän myös viimeisteli eugeniikkaa käsittelevän teoksensa Out of the Night. Neuvostoliitto oli vuonna 1936 Josif Stalinin politiikan ja lysenkolaisuuden nousun vuoksi erittäin hankala paikka asua ja työskennellä. Muller yritti vastustaa Trofim Lysenkoa ja tämän Larmarckistista evoluutioteoriaa, mutta hänet pakotettiin lähtemään maasta. Syynä oli osin myös se, että Stalin oli Mullerin eugeniikkakirjan luettuaan vaatinut valmistelemaan hyökkäyksen inhoamaansa teosta vastaan.[10]
Muller muutti syyskuussa 1937 kärpäskantoineen Edinburghiin viivyttyään ensin lyhyen aikaa sekä Madridissa ja Pariisissa. Sodan lähestyessä Muller alkoi vuonna 1938 etsiä vakituista työpaikkaa Yhdysvalloista. Vuonna 1939 hän meni naimisiin Dorothea "Thea" Kantorowiczin kanssa, jota Muller oli tapaillut vuoden päivät.[1]
Myöhempi ura
Kun Muller palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1940, hän otti vastaan työpaikan Amherst Collegessa, jossa hän työskenteli Drosophilan spontaanien mutaatioiden parissa. Heikosti edenneen tieteellisen työn ja lyhyen Manhattan-projektiin osallistumisen jälkeen Mullerin työsuhde päättyi vuonna 1945. Huolimatta vasemmistolaisesta aatemaailmastaan hän sai eläintieteen professorin paikan Indianan yliopistosta.[11][1]
Vuonna 1946 Mullerille myönnettiin Nobelin lääketieteen palkinto röntgensäteilyn ja mutaatioiden yhteyden löytämisestä. Varsinkin Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien jälkeen aihe oli erittäin ajankohtainen. Muller myös toimi aktiivisena ydinkokeiden vastustajana elämänsä loppuun asti.[12][1]
Katso myös
Lähteet
- Elof Axel Carlson: Genes, radiation, and society: the life and work of H. J. Muller. Cornell University Press, 1981. ISBN 0-8014-1304-4.
- Hermann Joseph Muller: Hermann J. Muller – Biography The Nobel Foundation. Viitattu 25.8.2009. (englanniksi)
Viitteet
| ||||||||||||||||||||||
